Satiiria etsimässä
Olen kirjoittanut pakinoita yli 40 vuotta enemmeän tai vähemmän säännöllisesti. Ensimmäinen pakinani julkaistiin Salon Seudun Sanomissa syksyllä 1975, pari kuukautta ennen kuin täytin 15 vuotta.
Kirjoittamisen lisäksi olen teinipojasta asti tietysti myös lukenut pakinoita, etsinyt niitä lehdistä ja hankkinut pakinakokoelmia. Syvemmin aiheeseen ja lajityypin historiaan tutustuin kirjoittaessani pienoisesseitä omien pakinoideni kokoelmaan. Kokoelman nimi on Pakinalähetys (Enostone 2014). Minusta nimi on sen verran hyvä ja monitulkintainen, että se sopii myös tämän sivuston otsikoksi.
Minulla on ollut onni työskennellä lehdessä, jonka päätoimittajat ovat arvostaneet toimittajien pakinointia, ja olen saanut "kilpailla" Salon Seudun Sanomissa sellaisten taiturien kuin Jorma Hautala (Jorinat) ja Kauko Mäntylän (Moro) kanssa.
Pakinan kuolemasta on puhuttu jo vuosikymmeniä. Hannu Taanila kirjoitti vuonna 1970 suomalaisen kirjallisuuden historiassa, että huvittaminen ja hauskuuttaminen on siirtynyt pakinoitsiijoilta niin sanotulle show-teollisuudelle.
Jyrki Pietilä totesi vuonna 2010 väitöskirjassaan, että kolumni on ajanut pakinan yli. Asiaa pohtivien yleinen käsitys tuntuu olevan, että juuri kolumnit - sekä kunnolliset että puolivillaiset - ovat sivuuttaneet pakinan lehdistössä.
Mikä on pakina? "Virallisen" määritelmän mukaan se on kirjallinen tai suullinen esitys, joka käsittelee ajankohtaista tai yleisölle muuten tuttua aihetta humoristisesti. Pakina on kielellisesti nokkela. Se luetaan mielipidekirjoitukseksi niin kuin kolumnit tai pääkirjoitukset, mutta sille on tyypillistä monitulkintaisuus. Jos pakinoitsijalla on jokin viesti, hän ei välttämättä sano sitä suoraan. Pakinan tyylilajeina ovat ironia, parodia ja satiiri.
Pakinoita julkaistaan lehdissä, verkossa, radiossa, televisiossa. Niitä voidaan myös esittää yleisölle niin kuin runoja tai puheita.
Kun minua haastateltiin Journalisti-lehteen Pakinalähetyksen ilmestyttyä (Manu Haapalainen, Journalisti 25.9.2014), otsikkoon nousi ajatus, että olen pakinapuritaani. Ja sitähän minä olen. Tunnistan ja tunnustan pakinoiksi myös arkielämästä kepeästi jutustelevat kirjoitukset, joita julkaistaan joskus jopa pääkirjoituksina. Mutta ennen muuta odotan, että pakina on kielellisesti nokkela ja älyllisesti stimuloiva. Jos pakina ei pilaile minkään kustannuksella, se ei ole pakina. Eikä pakinoitsija pahenna, että ivan kohde on välillä kirjoittaja itse.
Millainen pakina on? Se on toisenlainen. Se on erilaista tekstiä kuin julkaisun muu aineisto. Se poikkeaa normista.
Ja tässä törmäämmekin ongelmaan. Miten pakinan tunnistaa, jos se julkaistaan esimerkiksi kirjoittajan blogissa, jossa on myös muunlaista materiaalia? Voiko satunnainen kirjoitus jossain verkkokeskustelussa olla pakina?
Puritaani ajattelee, että pakina julkaistaan sellaisessa tiedotusvälineessä, jossa on enimmäkseen niin sanottua asiallista aineistoa. Mistä pakina poikkeaa, jos sen ympärillä ei ole muita tekstejä? Tätä pohdiskelevat myös haastateltavani.
Kun aloin koota tätä sivustoa, tarkoitus oli esitellä varsinaissuomalaisten sanoma-, paikallis- ja kaupunkilehtien pakiknoitsijoita. Lehtiä maakunnassa ilmestyy parikymmentä. Pakinoitsijoita on vain muutamassa.Kepeää kolumnointia kyllä löytyy, mutta tunnustettuna puritaanina en hyväksy sitä tässä yhteydessä pakinoinniksi.
Toisaalta lehdissä on palstoja, joissa viljellään satiiria ja ironiaa, mutta tekstit eivät varsinaisesti ole kokonaisuuksiksi rakennettuja pakinoita. Niiden hengenheimolaiset löytyvät television uutissatiireista, eivät niinkään pakinaperiteestä.
Koska tässä yhteydessä minulla on kaikki valta maailmassa, muutin itse itselleni antamaani toimeksiantoa. Aloinkin etsiä satiiria. Sitäkään ei löydy kyllästymiseen asti.
En ole kelpuuttanut julkaisuuni satunnaisia kirjoittajia, vaan edellytän palstoilta jatkuvuutta. Olen myös jättänyt pois radion sekä netin uutisparodiasivustot, vaikka sisällöllisesti ne kyllä sopisivat mukaan. Palaan niihin myöhemmin. Esimerkiksi Markku Heikkilän radiossa alkanut ja verkossa jatkuva Uutissi Turust on merkittävä brändi jo pelkästään pitkäikäisyytensä takia. Varsinaissuomalaista uutisparodiaa edustavat myös Auran Aaltojen Outo juttu ja Sininen Zeppeliini -blogi. Jälkimmäinen sillä varauksella, että blogin pitäjät todella "harrastavat sorsastusta ja halpahintaista pilkantekoa lähellä Kaarinan kaupungin rajaa" niin kuin he väittävät.
Armollisemmalla määrittelyllä esittelisin myös esimerkiksi Salon Seudun Sanomissa jo yli 40 vuotta säännöllisesti kirjoittaneen nimimerkki Hilman. Hän kirjoittaa naisen elämästä, ja nyt jo tietysti ikääntyneen naisen. Hilman kaltaisilla pakinoitsijoilla on paikkansa, mutta ei tässä yheydessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti